Koska edellinen kirjoitukseni on aiheuttanut tahattomia ja tahallisia väärinymmärryksiä päätin kaivaa rautalangan esille ja täsmentää muutamia kohtia. Perusväittämä on ennallaan, eli hiilijalanjäljen laskennan pitää kaikissa hankkeen vaiheissa perustua kustannuslaskentaa palvelevan määrälaskennan määriin, ei suunnittelijoiden IFC malleista mitattuihin määriin.
Rakennetun ympäristön hiilijalanjälki pitäisi ottaa tosissaan. Ideaalitapauksessa tämä kysymys on kaikkien osapuolten mielestä niin vakava, että kaikkien voidaan luottaa tekevän parhaansa hiilijalanjäljen mahdollisimman totuudenmukaisen selvittämisen eteen. Koska kyseessä ovat ihmiset ja taloudelliset intressit, en itse ole kovinkaan optimistinen tämän suhteen.
Kustannukset kuitenkin otetaan tosissaan ilman että siihen tarvitaan erillistä ekologista tai moraalista motivaatiota. Koska kustannukset ja hiilijalanjälki johtuvat rakennetussa ympäristössä täsmälleen samoista asioista, voidaan hiilijalanjäljen paras saavutettavissa oleva luotettavuus saavuttaa kustannuslaskennan ’reppuselässä’.
Jos kustannukset ja hiilijalanjälki käsitellään erikseen syntyy niiden välille liian helposti ristiriita. Kustannuksissa ’ostetaan sieltä, mistä halvimmalla saadaan’ ja hiilijalanjäljen laskennassa käytetään sitä, mikä on ympäristön kannalta paras. Kuinka usein halvin on myös ympäristön kannalta paras?
Otetaan esimerkki avaamaan tätä ajatusta.
- Arkkitehti mallintaa välipohjan umpinaisena laattana, jonka materiaali on betoni.
- Määrälaskija tekee oletuksen, että välipohja tehdään ontelolaatoista joiden pinta-alan määrälaskija saa arkkitehdin IFC mallista ja paksuuden hän määrittelee mallista mittaamansa jännevälin perusteella.
- Kustannuslaskija tekee oletuksen, että ontelolaatat hankitaan mahdollisimman halvalla.
- Hiilijalanjäljen laskija tietää, että halvimmat ontelolaatat eivät ole hiilineutraaleja.
Jos hiilijalanjäljen laskija käyttäisi suoraan arkkitehdin mallia, niin oletuksena voisi olla jopa hiilineutraalista umpibetonista tehty välipohjalaattaa. Jos hiilijalanjäljen laskija kuitenkin päätyy myös ontelolaattoihin, osaako hän valita ontelolaatoille oikean paksuuden, vai käyttääkö sokeasti arkkitehdin laatan paksuutta? Tekisikö hiilijalanjäljen laskija samat oletukset betonista kuin kustannuslaskija, esimerkiksi siitä, mitä laatua betoni on ja kuinka kaukaa ontelolaatat kuljetetaan? Kustannuslaskija saattaa myös olla hyvin selvillä rakentamisen realiteeteista, esimerkiksi että hiilineutraalin betonin käyttö ei toimitusvaikeuksien takia onnistu tietyn hankkeen aikataulussa. Parhaassa tapauksessa oletukset osuisivat yhteen vain sattuman kautta, mutta eihän näin tärkeää asiaa voi jättää sattuman varaan!
Kun siis ymmärretään, että sekä kustannukset että hiilijalanjälki aiheutuvat samoista asioista ja kummankin selvittämiseen pitää tehdä suunnittelijoilta saatujen mallien lisäksi paljon tuotantoon liittyviä oletuksia, niin molemmissa tehtävissä pitäisi kai käyttää samoja oletuksia. Tai miksi pitäisi käyttää eri oletuksia tai jättää oletusten yhteneväisyys sattuman varaan?
Nyt joku voi tietysti hyväksyä edellä esitetyt argumentit, mutta väittää, että erilaiset oletukset aiheuttavat todellisuudessa vain marginaalisia eroja lopputulokseen. Pelkästään sementin tuotannosta syntyy kuitenkin arvioiden mukaan 5–8 prosenttia maailman kasvihuonepäästöistä, joten esimerkkinä käyttämäni betonin määrällä ja ominaisuuksilla luulisi olevan merkitystä.
Voidaan myös argumentoida, että suunnittelijoiden malleista tehdyn hiilijalanjäljen laskennan tehtävänä on tuottaa vertailukelpoisia, ei tarkkoja tuloksia. Vertailukelpoisista tuloksista olisi toki myös hyötyä, mutta miksi tyytyä tähän, kun kustannuksia lasketaan joka tapauksessa ja sitä kautta on mahdollista saada tarkempia tuloksia?
Suurin syy vasta-argumenteille lienee kuitenkin se, että tietomalleissa halutaan nähdä ratkaisu tähän ongelmaan. Kun usko tähän on vahva, niin todellisuus alkaa taipumaan tämän tahdon mukaan. Tietomalleilla on toki tärkeä rooli, koska ne oikein käytettyinä mahdollistavat oikea-aikaisen ja tarkan määrä- ja kustannuslaskennan. Mutta hiilijalanjäljen laskennan suhteen tietomallien hyöty on välillinen. Se, että IFC mallissa on IfcMaterial ja IfcElementQuantity, ei vielä ratkaise ongelmaa. Ongelman ratkaisee se, että ymmärtää lopputuloksen suunnittelun ja tuotannon suunnittelun eri asioiksi, ja että näistä kahdesta tuotanto määrittelee hiilijalanjäljen. Jotta suunnittelijan lopputulosta kuvaavavasta mallista päästään tuotantoon, pitää tehdä oikeaan osuvia oletuksia tuotannosta. Kustannuslaskentaa palvelevassa määrälaskennassa nämä oletukset tehdään jo nyt suurinta huolellisuutta noudattaen. Joskus määrät ja oletukset menevät toki pieleen, mutta siitä huolimatta tämä on ylivoimainen ratkaisumalli kaikkiin muihin ratkaisumalleihin verrattuna.